Meistä

Usvansuo on yhden eläinrakkaan, luonnossa samoilijan intohimoprojekti. Meidän yhteinen matka tilan kanssa on vasta ihan alkutekijöissä mutta toiveena on luoda yhteinen tarina, inspiroida ja ehkä myös löytää jotain vastauksia kysymyksiin luonnonsuojelusta, eläinoikeuksista ja kotimaisesta maataloudesta ja ruuantuotannosta. Haluaisin löytää uusia tapoja tuottaa ruokaa, säästää luontoa ja sopeutua ilmastonmuutokseen hyödyntäen uutta teknologiaa, ajatusmalleja ja yritystoimintaa joka on vasta viimeisen 15 vuoden aikana muodostunut mahdolliseksi tulonlähteeksi. Uskon että vastauksia löytyy sekä katsomalla tulevaisuuteen että penkomalla meidän historiaa.

Jo viikinkien aikaan suomalaisia tunnettiin kansana joka eli ja oli kuin yhtä luonnon kanssa, kunnioitettiin sitä. Välillä jopa uskottiin että hallittiin ja ohjattiin sen voimia meidän laajan luonnonlukutaidon vuoksi. Kyllä meissä jokaisessa vielä asuu se luonnon vaalija, se istuu edelleen syvässä meidän kulttuurissa ja tavoissa puhua luonnosta. Meillähän on yli 100 tapaa ilmaista pelkästään miten lunta sataa. Pitäähän siihen saavutukseen jo vähän luonto-hullu olla!

Historia

Tämä tila on seissyt jossakin muodossa tällä tontilla arviolta melkein 100 vuotta. Paikkaa käytettiin alkujaan ison kartanon eläinten laiduntamiseen ja siitä syystä ei löydy juurikaan tietoa alkuajoista jolloin täällä asui karjanhoitajat ja eläimet. 
50-luvulla tila oli pariskunnan omistuksessa ja se oli parin vuosikymmenen ajan itsenäinen kotitila johon kuului yhteensä 122 ha pinta-alaa (josta viljeltyä peltoa 50 ha), navetta jossa myös sikala, hevonen, 17 ayrshire- ja roturisteytyslehmiä, nuorkarjaa 8 ja sonneja 2. 
Myöhemmin maa-alueet rakennuksineen ostettiin takaisin isomman tilan omistukseen ja talot olivat useamman vuosikymmenen vuokrattuna kunnes vuonna 2023 tontti rakennuksineen siirtyi meidän omistukseen. Pellot jäivät ison tilan omistukseen. 
Alkuperäiset osat taloista ovat hirsirunkoisia ja lisäosat on palapelin tavoin koottu siitä mihin siihen aikaan rahat riitti. 

Nyt taloja kunnostetaan ja remontoidaan, pyritään pysymään mahdollisimman luonnonmukaisissa materiaaleissa ja vaalitaan käsityötä ja omaperäisyyttä historian inspiroimana. 

Minusta

Muistan miten noin 12 vuotiaana, Pollux kirjakerhon kirjojen innoittamana kirjoitin pitkiä tarinoita tytöistä ja hevosista ja heidän seikkailuistaan. Tallensin ne disketeille ja ajattelin että joskus niistä vielä painetaan oikeita kirjoja. Diskettejä kertyi melkoinen kasa. Jo siihen aikaan rakastin kirjoittaa ja tarinoida, minusta ei kuitenkaan tullut kirjailija (ainakaan vielä) vaan päädyin panostamaan toiseen lapsuuden intohimoon; visuaaliseen tarinankerrontaan, ja sillä tiellä olen vieläkin. Aloitin graafisesta suunnittelusta ja digitaalisesta taiteesta mutta siirryin pikkuhiljaa perinteisempiin taidemuotoihin ja viimeiset vuodet olen työskennellyt kuvataidemaalarina ja lisäksi luonut kuva- ja videosisältöä. 

Minulta voisi kysyä 100 kertaa mikä minusta tulee isona ja joka kerta antaisin eri vastauksen. Tässä maailmassa on niin paljon merkityksellisiä asioita mitä haluaisi oppia ja tehdä, etten yksinkertaisesti pystyisi valitsemaan vain yhtä. Se mikä kuitenkin tuntuu pysyvän vuodesta toiseen on tarinankerronta sekä eläimet.

Pienenä halusin ennen kaikkea delfiininkouluttajaksi. Kun kasvoin vähän opin, ettei delfiinien pitäminen pienissä altaissa tekemässä temppuja olekaan delfiineistä hirveän kivaa, joten luovuin ajatuksesta. Mutta tämä ehkä istutti takaraivoon siemenen josta kasvoi ja kehittyi ajatuksia siitä miten elämme eläinten kanssa. Mikä on eläimistä kivaa? Onko niitä luotu olemaan meidän omaisuutta? Entä mitä tehdä kun meillä on eläimiä jotka on vuosien saatossa muovailtu elämään nimenomaan meidän kanssa? Mitä heille tapahtuisi jos heistä ei pidettäisikään enää meidän toimesta huolta? Pidetäänkö me heistä oikeasti hyvää huolta? Miten sen voi mitata? Voiko sitä edes mitata? Onko se huolenpitoa jos me syödään heitä sitten? En minä tiedä, olen vain pieni tarinankertoja. 

Hassuin juttu minun tarinoissa lapsena oli etten ikinä suunnitellut miten ne loppuu. Ne lähti laukalle (hehe) vähän joka suuntaan ja yhdistyi toisiin tarinoihin vähän niin kuin elämä todellisuudessa toimii. Punainen lanka niissä oli kuitenkin aina utelias, oppiva, rohkea tyttö ja hänen rakastamat eläimet. Kuulostaa ihan joltakin jota tunnen... 

Jätin kaupunkielämän taakseni ja muutin maalle 2021, koska koin että sekä minä että eläimet voisivat paremmin täällä luonnon lähellä. Enkä ollut väärässä. Sen lisäksi täällä luonnon lähellä siihen löytyi yhteys ihan eri tavalla kuin ennen. Tiedän missä peurat milloinkin liikkuvat, mitä jänikset mieluiten syövät, milloin metsässä on sieniä, milloin lähistöllä liikkuu ilves tai susi ja milloin jossain on kuollut eläin. Luonto sen kertoo, kun vaan kuuntelee. Halusin oppia lisää siitä miten luonnon kanssa yhteistyössä voi tuottaa ruokaa ja miten sitä pitäisi tehdä mahdollisimman kestävästi. Joten syksyllä 2025 aloin opiskelemaan agrologiksi ja siitä myös yhteinen tarina Usvansuon kanssa varsinaisesti alkoi.